Puhuin töiden puutteessa pitkän puhelun ystävän kanssa. Vielä toukokuussa yksinäisyydessään vähän nuutuneen oloinen nainen oli kesälomallaan tavannut ihanan miehen. Ja vielä kummisetänsä illanvietossa, jonne oli mennyt kokkausavuksi. Pitkät katseet olivat poikineet välittömän yhteydenoton seuraavana päivänä ja suhde on nyt kukoistanut jo toista kuukautta. Tulin välittömästi hirveän uteliaaksi ja googlasin miehen nimen. Ryhdyin myös suunnittelemaan viikonloppua kotipuolessa. Pitäähän se miekkonen nähdä. Ystäväni oli innostunut esittelemään uuden rakkauden. Ehkä menenkin sunnuntaina käymään.

Ystäväni myönsi olevansa hirveän rakastunut. Se on ihanaa! Olen hurjan onnellinen uudesta suhteesta lähipiirissä!

Olenkin ehtinyt miettiä miksi tunnen aivan valtavan joukon erittäin viehättäviä, älykkäitä, hyvin koulutettuja ja persoonallisia nuoria naisia (itseni mukaan lukien), jotka ovat yksin. En nyt siis lue itseäni enää tähän ryhmään, koska seurustelen, mutta keväämmällä tämä ajatus oli vielä vahvasti mielessä. Hyvien naisten joukko ympärilläni tuntui varsin paljon massiivisemmalta kuin hyvien miesten. Ja ehdin siis pohtia, miksi nämä kaikki hyvät naiset eivät löydä yhtä hyvää, viehättävää ja älykästä kumppania. Miehet ovat niin usein joko itseään täynnä olevia juntteja tai tavalla tai toisella reppanoita.

Tulin usein siihen tulokseen, että aikaisemmin pariutumiseen ja vakiintumiseen panostaneet naiset ovat ehtineet varata kaikki hyvät kumppanit. Vain ressukat ja pleierit olivat jääneet jäljelle. Kumpikaan vaihtoehto ei fiksua naista kovin pitkään jaksa innostaa. Edellä mainitun ystäväni kanssa ehdimme kuitenkin pohtia, että toinen kierros on aina mahdollisuus. Tämä tarkoittaa siis sitä, että ensimmäisen kerran vakiintuneiden liitot ja parisuhteet alkavat tietyssä iässä rakoilla, ja kun erot ovat yleisempiä kuin mikään, niin hyviäkin miehiä alkaa ennemmin tai myöhemmin vapautua uudelleen markkinoille. Kuulostaako kyyniseltä?

No, ystäväni tapauksessa kävi juuri näin. Hän oli siis oikeassa ja lausui kohtalonsa ennen kuin mistään ehti vielä olla aavistustakaan. Hyvä niin. Hän on ihana nainen ja ansaitsee onnen. Onnellinen se mies, joka hänet saa omakseen. :D

Taas minua nauratti kovasti. Anu määrittelee aikuisen pukeutumisen kaavulla (jota itse kutsun halatiksi), johon aikuiseen ikään ehtineet kulttuurin piirissä työskentelevät naiset pukeutuvat. Heillä on siis päällä Marimekkoa, Vuokkoa tms. a-linjaista tunikaa tai pitkää mekkoa - kaapua.  Ilmiö on minulle tuttu ja tunnen itse kuuluvani ryhmään, jolla on vaarana hurahtaa näihin kaapuihin. Olen nyt jo salakavalasti luiskahtamassa mekko-ihmiseksi.

Olen tiedostanut tämän iän ja pukeutumisen välisen riippuvuussuhteen ja siihen liittyvän ongelman jo varhain. Ehkä tämä johtuu syystä, että tyylitietoinen äitini on ahkerasti muistuttanut minua, että naisen tulee pukeutua tyylikkäästi, kun hän on aikuinen (äitini ei siis ole kaapu/mekkoihmisiä, vaan klassisen linjan suosija). En ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä mitä ilmeisimmin myöskään täytä äitini määritelmää tyylikkäästä pukeutujasta. Olen useimmiten vähän homssuinen, tukkani on sekaisin, viihdyn mekoissa tai farkuissa ja t-paidassa. Asusteeni ovat vähän liian erikoisia ollaakseen klassisia.

Anun ajatus saparoista aikuiselle huonosti sopivana kampauksena on kyllä minulle tuttu. Olen miettinyt hiusten leikkaamista lyhyeksi uskottavuussyistä. Kestosuosikkini poninhäntä ja sykerö eivät juuri työympäristössä rakenna uskottavaa kuvaa ammattilaisesta. Pohdin lähes päivittäin töihin lähtiessäni, mitä voin ja haluan laittaa päälle. Työpaikkani on täynnä huonosti istuviin jakkupukuihin ja avokkaisiin pukeutuvia naisia. Myös ne naiset jotka ovat tyylikkäitä pukeutuvat niin ikäänsä vastaavan virallisesti, että en oikein osaa heihin pukeutujana samaistua. Tosin täytyy myöntää, että jos laitan itsekin aamulla töihin jakkupuvun, minun ei tarvitse juuri miettiä asuani loppupäivän aikana. Omituiset mekko, tunika ja huiviviritelmäni sen sijaan tekevät minusta epävarman asuni tyylikkyydestä ja uskottavuudesta. Toisaalta ne tuntuvat hemmetin mukavilta päällä.

Tämä pohdinta varmasti liittyy läheisesti siihen ikäkriisiin, jota niin vahvasti olen kieltänyt potevani. Psykologi ylitti ärsytyskynnykseni varsin nopeasti viitatessaan kriisini liittyvän ikään. Mutta pakko myöntään, että ainakin alitajuisesti joudun siis miettimään, miltä kolmikymppisen tulee näyttää. Katsellessani tänään ja eilen kuvia juhlistani olen aidosti ja yhtään kerskumatta sitä mieltä, että näytän paremmalta kuin aikaisemmin. Päälläni oleva vaate - mekko tietenkin, on minusta edelleenkin todella hauska. Olen kaikin puolin onnellisen ja itsevarman näköinen, tosin en osaa oikein sanoa, miten aikuiselta näytän. Omasta mielestäni en kovinkaan, muiden mielestä ehkä kyllä.

On ehkä tietyllä tapaa hassua pohtia jonkin tietyn numeron vaihtumisen merkitystä omaan ulkoasuun. Miten 30-vuotiaana näyttäisin jotenkin ratkaisevasti erilaiselta kuin 29-vuotiaana? Onhan varsin kummallinen ajatus. Ja miksi alkaisin tietoisesti muokkaamaan itseäni ja ulkomuotoani jotenkin erityisen aikuiseen suuntaan? Sittenpä itseni vasta vanhaksi tuntisin. Tai kokeilemallahan se tietysti selviää. Ehkä voisin ulkonäköä ja  tyyliä muuttamalla tietyllä tapaa myös löytää kaipaamaani itsevarmuutta, vaikka yleisesti pyrinkin kannattamaan lähinnä periaatetta itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on. Hui hai, tuskin tulee koskaan täysimääräisesti tapahtumaan - tai jos niin käy, niin sitten voin kyllä kokea olevani aivan oikeasti aikuinen!

Tässä päivän teemaan sopivasti samassa talossa kanssani asuvan Koivuniemen Paulan yksi parhaista: Aikuinen nainen Aikuinen nainen

Tämä ajatus konkretisoitui kun lauantaina juhlin hyvän ystävän pyöreitä vuosia saariston kesäidyllissä. Railakas tapahtuma jossa kävi tilaston mukaan 60 aikuista ja 29 lasta. Hurja meno kerrassaan! Juhlista jäi moni ihana juttu mieleen, mutta narsistina nostan nyt esiin sen, että olin itse melkoisen tyytyväinen olooni. En siis tuntenut suuren suurta ahdistusta ja vertailua ympärillä olevien ihmisten jälkikasvusta, lomaidyllistä, kukoistavista parisuhteista, rennoista sukulaissuhteista, tyylikkäästä tukka-/ muusta muodista, suurista urasuunnitelmista ja älykkäistä keskustelunavauksista. Saatoin iloita kateutta vailla muiden puolesta sekä olla varsin olooni tyytyväinen ja onnellinen itsekin. Ainoa merkittävä ilon himmennin oli lähestyvä maanantai, paluu työhön ja "yksinäiseen" elämään. Mutta eipä tuokaan kovin dramaattisesti haitannut. Ja nyt maanantai on koittanut olen edelleen hyvillä mielin. Haikeana tosin, mutta onnellisena.

Olen siis seuraavat kaksi viikkoa lomalla. Täytyy myöntää, että olen valinnut loma-aikani tänä vuonna erityisen optimaalisesti. Olin lomalla juhannusta edeltävän viikon, joka perinteisesti on kiireinen, palatessani talo oli jo hiljennyt, joten mikään ei ole enää kahteen viikkoon painanut päälle. Nyt vielä kaksi viikkoa aikaa olla tekemättä yhtään mitään. Heinäkuun lopulla tahdin pitäisi kertoman mukaan kiristyä jo varsin hektiseksi.

Aamupäivällä aloitin lomasuunnitelman laatimisen. Haluaisin käydä Suomenlahden eteläpuolella ja ehkä seikkailla myös rannikkoa syvemmälle. Ensi viikon alku saattaa tuottaa tarkennusta fiilistelyyn.

Tänään on töitä jäljellä vielä pari tuntia. Sitten jatkuu työ täytekakkutehtaassa. Ilmassa on suuren urhailujuhlan tuntua. H-hetki koittaa huomenna. Olen hermostunut ainoastaan siitä, riittääkö juoma. Täytekakkua ihmiset pystyvät yleisesti nauttimaan vain rajallisen määrän. Viidestä yksilöstä on puolivalmiissa muodossa jo kaksi. Urakka tuntuu yllättävän helpolta ja olen aika hyvällä mielellä, jopa odotan kakkujen koristelua. Ainoa asia, jota pelkään on se, että olen itse huomenna liian humalassa. Ehkä sekään ei ole kovin vaarallista, kun omista juhlista on kyse. Voin huoletta sammua pöydän alle ja luottaa siihen, että kyllä joku minut sieltä kotiin taluttaa.

Eilen oli muuten kolmas tapaaminen psykologin kanssa. Motivaationi vahvuutta kuvaa ehkä se, että olin 5 min. myöhässä istunnosta. En muutenkaan saanut eilisestä mitään irti, tulin kotiin ärtyneenä ja rasittuneena. En tiedä kannattaako jatkaa ja jos kannattaa, niin vaihtuuko taho. Juuri nyt en tunne tarvitsevani kyseisen kaltaista konsultaatiota, ehkä mieli taas muuttuu, jos elämässä tapahtuu jokin käänne. Homman mielekkyyttä pitää ehkä pohtia tarkemmin.

Loman kunniaksi :D :

Green Day - Holiday

Hah, täytin eilen 30. Olin jo valmiiksi miettinyt mitä tilitän tänne syntymäpäivän kunniaksi, mutta sitten päivä olikin niin vauhdikas ja olin niin väsynyt, että en ehtinyt. Hoidanpa synttärikirjoittelun nyt jälkeenpäin, kun töissäkin on hiljaista. Sopivasti löysin taas loistavan FB-kysymysten sarjan. Se tulee tässä. Vastaukset koskevat siis eilistä päivää.

• mitä teit tänään?
- Kello soitti kahdeksalta. Olin nukkunut ehkä kolme tuntia, senkin huonosti. Andreaksen kanssa olimme venkoilleet suhdeasioita ennen nukkumaanmenoa. Tyypillisesti emme kumpikaan nukkuneet kovin hyvin, jos ollenkaan.

Isä soitti onnitellakseen, kun olin pukemassa päälle. Sanoin, että en ehdi puhua, kun pitää pukeutua töihin. Se ei ollut totta, mutta en vain jaksanut puhua. Silitin typerän valkoisen paidan. Siinä meni tosi kauan ja melkein itketti, kun olin niin väsynyt, eikä paita meinannut millään silittyä.

Sitten kävelin töihin, toimistossa ei ollut ketään, päivän lehdet olivat hissin edessä ja käytävät pimeänä. Vähän pelotti tunnustella tietä kahvihuoneeseen, kun en löytänyt valokatkaisijaa.

Latasin FB:iin Italianmatkan kuvia, ne olivat ihania ja tuli lämmin ja hyvä olo. Suretti yöllinen keskustelu niin paljon, että työt ottivat tuhottomasti päähän. Siispä en tehnyt mitään järkevää.

Sitten soi puhelin. Sisko soitti ja lauloi "paljon onnea vaan", lankomies soitti taustalla pianoa. Purskahdin nauruun. Se kuulosti aivan uskomattoman hassulta. Tuli hirveän hyvä mieli. Juttelimme vauvasta ja siitä, miten yö oli heillä mennyt. Se oli mennyt paremmin kuin edellinen yö. :)

Sitten soitti Roosa. Emme ole nähneet pitkään aikaan, joten puhuimme varmaan tunnin siitä mitä on tapahtunut ja tietysti miehistä. Ja molempien suhteiden kummista kysymyksistä. Sain purkaa pahimmat ja helpotti. Roosa tulee lauantain juhliin. Jee!

Sitten tein vähän töitä, mutta toimiston ovikello keskeytti minut. Siellä oli kukkalähetti, joka toi ruusun. Sen oli lähettänyt Kuku. Tulin tosi onnelliseksi. Kuku on ihana tyttö!

Sitten Andreas soitti ja sovittiin, että mennään lounaalle. Menimme lounaalle Memphisiin, söimme hampparit. Siellä oli tyhjää ja ilmastointi liian kovalla, mutta oltiin silti paremmalla mielellä, juteltiin niitä näitä kaalinpäitä. Andreas oli symppis ja piteli minua kädestä.

Lounaan jälkeen näytin toimistoa ensimmäisen kerran koskaan. Juotiin kahvit ja istuttiin minun huoneessa. Andreas halaili ja pussaili kovasti. Minun oli vähän vaikea suhtautua yöllisen keskustelun jälkeen. Oltiin silti kavereita.

Sitten jäin töihin ja olin puoli viiteen asti. Kävin alkossa ostamassa Fresitaa ja roséskumpan. Matkalla juttelin isän kanssa uudelleen. Menin kotiin. Andreas nukkui. Tiskasin tiskit ja siivosin, koristelin kakun, jonka olin edellisenä iltana leiponut. Kuku ja Lode olivat tulossa kylään kahdeksalta koemaistamaan kakkua lauantaita varten. Kun kaikki oli valmista menin torkuille Andreaksen viereen. Kun heräsin, laitoin soimaan Summertime -biisin, jota olin unohtanut aamulla kuunnella vaikka se on syntymäpäiväaamun perinteeni.

Sitten soi ovikello. Luulin että tytöt tulevat etuajassa, mutta siellä olikin lankomies, jolla oli kova kiire takaisin vauvan luo, mutta tuomisina ruusuja ja pullo Möetin shampanjaa. En osannut yhtään odottaa häntä. Sisko lähetti terveisiä. Hurjan ihanaa!

Äiti soitti, mutta sitten tulivat tytöt ja toivat koirat mukanaan, joten lopetin puhelun lyhyeen. Juotiin lahjashampanjaa ja maisteltiin kakkua. Tytöillä oli paljon hyviä neuvoja, miten voi parantaa lauantaita varten kakun koostumusta. Kehuivat myös, joten olin iloinen. Toivat lahjaksi ihanan rannekorun, joka näytti hirveän kalliilta ja olin jotenkin aivan vaikeana, että ovat niin paljon minuun tuhlanneet rahaa. Mutta koru on todella kaunis ja on minusta aivan täydellinen, minun näköinen koru. Mitä pidempään katselen, sitä enemmän siitä pidän. Hieno lahja! Tytöt ovat ihania!

Kun tytöt lähtivät kotiin, puhuin vielä serkun kanssa puhelimessa melkein tunnin. Hän oli soittanut aiemmin. Andreas söi sillä aikaa spagettia.
Sitten katsoimme minun vanhoja valokuvia. Andreas oli söpön innostunut kaikesta mitä olen tehnyt. Se oli hassua. Oli kivaa!

Sitten mentiin nukkumaan ja oltiin molemmat aivan puhkipoikki väsyneitä, mutta tietysti oli pakko jatkaa keskustelua, koska mitään ei oltu puhuttu koko päivän aikana asiasta ja edellinen puhe oli päättynyt pahaan mieleen. Taas vähän kiisteltiin, mutta lopputulemana se että seurustellaan. Siis kaikesta edellisen illan puheesta huolimatta me seurustellaan. Minulla on siis poikaystävä. Olen vielä vähän äimänä asiasta!

• oliko kiva päivä?

Oli uskomattoman absurdi päivä. Sellainen elämä itse -päivä, jossa on vaihtelevia käänteitä, suruja ja iloja. Oli hyvä että olin aamusta asti niin väsynyt. Väsymys madalsi kynnystä heittäytyä aistit auki jokaiseen hetkeen. Se oli hyvä asia, koska päivä oli ikimuistoinen.

• tapasitko uusia ihmisiä?

En tavannut yhtään ainutta uutta ihmistä, paitsi ne joiden kanssa asioin Alkossa ja ravintolassa. Ja alkon myyjäkin oli vanhastaan tuttu. 

Olen ollut nyt melko tarkalleen 49 tuntia täti. Se on aika fantastinen tunne. En ole koskaan ennen pitänyt 5 tuntia vanhaa ihmisen alkua sylissä. Keskiviikkona siis pidin. Olin tunnin verran vieraisilla kätilöopiston perhehuoneessa ja pitelin pientä nyyttiä sylissä. Olisin voinut pidellä sitä pidempäänkin. Se katseli minua suurilla sinisillä silmillään. Oli vastasyntyneeksi niin utelias ympäröivästä maailmasta. Oli kerrassaan hämmentävää, miten pieni ihminen piteli minua välittömästi otteessaan. Rakkaus voi todella syttyä ensimmäisestä silmäyksestä! 

Pelkkä ajatus vauvasta saa minut heti hymyilemään ja samanaikaisesti liikuttumaan, tuntemaan suurta lämpöä ja samalla nöyryyttä elämän edessä. Jotain suunnattoman hienoa ja täyttymyksellistä siinä on. Ei voi muuta!

Kävin tänään toista kertaa psykologin juttusilla. Ensimmäinen istunto oli jo pitkälti toista kuukautta sitten. Kolmas on ensi viikolla.

Tunti kului tällä kertaa paremmin kuin viimeksi. Psykologini osoitti inhimillisyyden merkkejä, hän tuntui pohtineen sanottaviani, mutta myös haukotteli kesken istunnon. Ehkä päivä oli ollut pitkä, sisällä oli aika kuumakin. Tai sitten vain olin tylsää kuunneltavaa.

Ja ehkä olinkin aika tylsä, minusta on viime aikoina tuntunut että on kovin vaikeaa pukea mitään asioita sanoiksi. On kovin vaikeaa keskittyä mihinkään tai ylipäätään keksiä mitään sanottavaa. Keskustelu katkeili välillä, kun vastailin aika yksioikoisesti. Puhuminen oli yllättävän tuskan takana, vaikka yleensä pärpätän asioitani aika vapautuneesti...

Jatkoa 30.6.2009:

Kirjoittaminen jäi eilen puolitiehen kun sain ystävältä kriisipuhelun. Olivat eronneet poikaystävän kanssa. Hurjan surullista, koska ovat molemmat mukavia ihmisiä, mutta uskon että ratkaisu on kuitenkin oikea molemmille.

Siispä takaisin terapiaan... Olin kamalan jännittynyt mennessäni sisään. Minulla ei ole enää pitkään aikaan ollut varsinaisesti paha olla mistään asiasta elämässäni. Moni asia on tietysti aika sekaisin, mutta se on kai normaalia, ainakin minun elämässäni, mutta varsinaista kriiseilyä en ole kokenut enää kuukausiin.  Tästä huolimatta minun oli etukäteen kamalan vaikea olla, jopa itketti. Ehkä se johtuu siitä, että tällä hetkellä vallitseva parempi mieli on suuren ajatustyön tulosta. Olen aktiivisesti pyrkinyt olemaan onnellinen ja tyytyväinen siirtämällä ikäviä asioita pois päiväjärjestyksestä. Tapaamisessa hankalalta tuntui se, että joudun ehkä puhumaan asioista, joista juuri tällä hetkellä en ole innostunut puhumaan. Ylipäätään oman elämän pohtimalla pohtiminen tuntuu raskaalta.

Viime kerralla psykologi pyysi minua rakentamaan pyramidin asioista joita pidän elämässäni tärkeänä.

Rakennuspalikoita olivat:
Parisuhde
Ura
Perhe
Ystävät
Oma aika ja harrastukset

Listasin siis nämä viisi asiaa muistaakseni juuri tässä järjestyksessä. Parisuhde oli minusta elämässäni tärkeysjärjestyksessä aivan selvä ykkönen. Se oli sitä myös vielä eilen keskustellessamme. En oikein tiedä miten elämäni on tähän malliin kehittynyt, mutta vaikea tätä tosiasiaa on kieltääkään, koska niin se aivan selvästi on, tai on ollut ainakin aikaisemmissa suhteissani. Vähän ikäväksi tämän järjestyksen tekee se, että useimmille kumppaneilleni parisuhde on tullut tärkeysjärjestyksessä yleensä neljäntenä tai viidentenä. Oma ylimitoitettu sitoutumiseni ja ajankäyttöni ei ole yleensä saanut vastakaikua toiselta osapuolelta - ei ainakaan samassa mitassa.

Ihmetystä herätti myös se, miksi oma aika ei ole minulle lainkaan tärkeää. Omat harrastuksetkin tulevat ja menevät. Lähinnä harrastaminen liittyy liikuntaan, joka ei ole niinkään aikatauluihin sidottua ja jonka voi aina yleensä lykätä tehtäväksi joskus toiste. Ystävyyssuhteita olen alkanut aktiivisesti rakentaa ja hoitaa vasta viime aikoina, kun parisuhteeseen käytetty aika on pakostakin vähentynyt. Aiemmin ystävät ovat olleet vain jotain ihmisiä, jotka yleensä olen tuntenut vuosia ja joita näen kun parisuhteeltani liikenee aikaa. 

Puhuimme eilen aika paljon yksinäisyydestäni tai pikemminkin pelosta olla yksin. Psykologi kysyi onko minulla tarve olla ihmisten seurassa siitä riippumatta viihdynkö aidosti heidän kanssaan, vain siksi, että minun ei tarvitsisi olla yksin. Oli pakko vastata myöntävästi. Vietän aikaa sellaistenkin ihmisten kanssa, joista en oikeasti kovasti pidä, ihan vaan siksi että en osaa tehdä mitään yksin. Jos olen yksin, olen käytännössä yksin kotona. Mitä elämää se on? Ei ainakaan elettyä elämää. Mieluummin siis teen asioita sellaistenkin ihmisten kanssa, joista en niin kovasti välitä, tai joiden kanssa minulla ei ole kovinkaan paljon yhteistä.

Puhuimme myös siitä, että kokemukset eivät tunnu minusta miltään jos en pysty jakamaan niitä jonkun kanssa. Aika ja elämä tuntuu tyhjältä kun olen yksin. Odotan vain, että se kuluisi.

Psykologi antoi minulle seuraavaa viikkoa varten harjoitteen:
minun pitää tehdä asioita yksin.

Hän pyysi, että miettisin jonkin asian, jota en ole koskaan tehnyt yksin ja tekisin sen tämän viikon aikana. Tähän voi vain todeta, että näitä asioita on paljon! En yleensä tee mitään yksin, en tee mitään, jos minulla ei ole seuraa. En ole koskaan ollut baarissa, en elokuvissa, en syömässä tai kahvilassa yksin. Tai jos olenkin, niin se on tapahtunut Pariisissa, eikä kotisuomessa. Tuolloinkin olosuhteitten pakosta, kun ympärillä oli pakostakin sen verran vähän ihmisiä, että yksin vietettyä aikaa oli paljon. Kävin esimerkiksi paljon museoissa. Ne ovat yksinolijallekin turvallisia paikkoja viettää aikaa. Kukaan ei kiinnitä huomiota, kun ihmiset kuljeskelevat hitaasti ja keskittyvät esillä oleviin töihin.

On toki Suomessakin asioita, joita teen mielelläni yksin, esimerkiksi shoppaan mieluummin yksin kuin seurassa. Pystyn silloin keskittymään paremmin siihen mitä haluan. Tosin joskus olisi hyvä, että joku olisi mukana toppuuttelemassa.

No yhtä kaikki, täytyy myöntää, että pelkään yksinoloa ja usein tunnen oloni ahdistavaksi julkisessa paikassa, jos olen yksin. Ikäänkuin kaikki tuijottaisivat minua, tai kiinnittäisivät minuun huomiota. Tämähän ei ole tietenkään totta, mutta siltä minusta usein tuntuu. Psykologin johdattelemana totesin myös, että yksinoloon liittyy minulla pääosin negatiivisia ajatuksia. Niin vapaa-ajassa kuin työssäkin. Työssä yksin tekeminen on ikävää ja rasittavaa, nautin paljon enemmän vuorovaikutuksesta ja tiimityöstä. Vapaa-aikana yksin tekeminen on minusta jotenkin surkuteltavaa ja säälittävää, vähän noloa. Ikäänkuin yksinäisellä ei olisi kavereita.

Psykologi kehottikin keskittymään yksinvietetyn ajan positiivisuuteen. Ennen kaikkea siihen, että tuo aika on niin sanottua omaa aikaa. Se on aikaa, jolloin voin toimia täysin omien mielihalujeni mukaan. Minun ei tarvitse miellyttää ketään, ei ottaa ketään huomioon, ainoastaan rentoutua. Hän rohkaisi, että jonain päivänä tämä itsenäinen ajankäyttö on jotain mitä kaipaan ja toivon, jotakin tavoittelemisen arvoista, johon pyrin lohkaisemaan aikaa parisuhteeltani tai perheeltäni.

Otin haasteen vastaan, mutta en ole vielä päättänyt mitä tulen ensimmäisenä itsenäisenä suorituksenani tekemään. Jännittää!

Viime viikkoina on tapahtunut niin paljon, että en ole ehtinyt edes miettiä blogin päivittämistä.

Löysin oman mansikkapaikkani Italiasta, Umbriasta. Maisema oli jotain huikaisevaa, mieli lepäsi, silmät kostuivat, elämä oli ihanaa!

Nyt taas työpöydän ääressä silmä kostuu, kun kuuntelee sitä THE LOMABIISIÄ jota autoradio jauhoi loman jokaisena päivänä:

Zero Assoluto - Per dimenticare