Viime viikon hysterian jälkeen olen nyt aika rauhallinen. Lääkitys auttaa. On vaikea erottaa viime viikosta konkreettisia tapahtumia tai muistikuvia. Aika on kulunut mustassa sumussa. En edes muista minä päivänä päätös tehtiin, keskiviikkona vai tiistaina. Lopputuloksen kannalta sillä ei ole väliä.
Sunnuntaina nähtiin pikaisesti. Se iski hetkellisesti ilmat pihalle. Kun tulit ovesta sisään tuntui että polvet pettävät. Nyt alan taas olla ruodussa - ainakin joten kuten. Kuitenkin kuluu vain lyhyitä hetkiä jolloin en ajattele meitä, tätä tilannetta, menetettyä. Asia on tavalla tai toisella lähes koko ajan mielessä, ainakin käy siellä, vaikka ei jäädäkseen. Olen viikon ajan herännyt joka yö noin neljän - viiden maissa uneen tai muuhun tunteeseen. Yleensä näen unta meistä tai olen muuten vain ahdistunut. Toissayönä näin unta, että harrastimme seksiä, heräsin aivan sekavana, oli hirveää olla yksin sängyssä, kun et ollut enää vieressä. Nukahtamislääke auttaa siis nimensä mukaisesti nukahtamaan, mutta unia se ei poista, eikä rauhoita alitajuntaa.

Töissä on ollut hirveä viikko ja motivaatio ongelmien ratkomiseen alkaa olla yhä pienempi, kun tietää, että niin vähän on enää jäljellä. Pomo on käyttäytynyt sikamaisesti ja nyt meitä lähtijöitä onkin aivan yllättäen kaksi. Hankalat tilanteet onneksi siirtävät ajatukset pois yksityiselämästä ja olen pitänyt itseni iltaisinkin kiireisenä. Tänä iltana tuntuu yllättäen siltä, että saatan jopa päästä tästä yli jonain päivänä. Asiaan tulisi suhtatua jatkossa samalla fatalismilla kuin juuri tällä nimenomaisella hetkellä. Täytyy vakuuttaa itsensä siitä, että tämä asia ei ole minun vallassani, en olisi voinut tehdä mitään toisin, enkä vaikuttaa lopputulokseen mitenkään. Asiat tapahtuivat minusta riippumatta ja tämä lopputulos oli ainoa mahdollinen. En edes halua järkeillä, koska se ei auta kohdallani mitään. Keskityn uskomaan, että kohtaloaan ei voi muuttaa. Minulle kävi nyt näin, eikä itku auta.

Ehdin viikonloppuna ymmärtää, että meidän molempien kohdalla yhdessäolo on ollut jonkinlaista huumetta. Muulla tapaa ei voi selittää sitä itsetuhoista vimmaa, jolla itse pyrin jatkamaan suhdetta aivan viimeiseen asti. Riippuvuus meni kaiken muun ohi. Tunne oli niin nautinnollinen, että sitä oli mahdoton kyseenalaistaa muutoin kuin erilleen repäisemällä. Mahdoton on myöskin ajatella että voisimme tavata tai olla ystäviä haluamatta samanaikaisesti toisiamme. Meille ei taida olla olemassa välimuotoja. Riippuvuudelle antautuminen tarkoittaa väistämättä suistumista pois tasapainosta, jota tässä kukin tahoillaan niin epätoivoisesti yrittää tavoittaa. Omalla kohdallani taitaa olla ensimmäinen totinen yritys elämäni aikana. Jatkossa aion opetella nauttimaan elämästä omilla ehdoillani, ja olla  niin itsekäs kuin mahdollista. Liika kiltteys ja joustavuus on aivan pakko kitkeä pois. Aion kasvattaa itsekkyyspuskurin seuraavaa suhdetta varten.