Tänään on kai jollakin tapaa merkittävä päivä. Jonkinlaista päätöksentekoa, tai ainakin merkittävästi siihen suuntaan ohjaavaa keskustelua, on odotettavissa illan tullen.
Mielenkiintoista kyllä, päätöksentekoon johtavaa pohdintaa olemme tehneet viimeisen viikon kumpikin tahoillamme, emme yhdessä. Tosin myös sähköpostin avulla.

Pohdinnan tuloksena muodostuneet näkemykset ovat todennäköisesti siis molemmille yllätys, paitsi tietysti oman pohdinnan osalta. Toisaalta omalla kohdallani päätös syntyy varmasti lähinnä reaktiona toisen tekemään pohdintaan. En tiedä olenko tällä hetkellä hallussani olevan faktan perusteella yhtään valmiimpi päätökseen kuin ennenkään, lopputulos on siis varmasti minulle yllätys. Ainoa minkä tiedän on se, että viimeisen viikon aikana vallinnut tilanne on herättänyt ihan mahdotonta ahdistusta. Sitä edeltävien viikkojan korkea energiataso on kaikki valunut viemäristä alas ja tunnen itseni lähinnä nuhjuiseksi ja väsyneeksi mytyksi. Voin tällä hetkellä henkisesti ja fyysisesti aika huonosti.

Olen puhunut viime viikon aikana kolmen ystäväni kanssa tästä yhteenpalaamisdilemmasta. Kaikki ovat suhtautuneet asiaan ymmärtäväisemmin kuin odotin. Olin siis etukäteen varma, että suhtautuminen on jyrkkä. Mutta sen sijaan kaikki ovat ensireaktiona tulleen EIn jälkeen todenneet, että päätös on kahden ihmisen välinen, eikä muiden pitäisi ottaa siihen kantaa. Olen samaa mieltä ja onnellinen siitä, että ihmiset ovat suhtautuneet minuun ja ongelmiini niin rakentavasti, ymmärtävästi ja huolenpidolla. Toisaalta minusta tuntuu, että olen marssimassa tänään mestattavaksi: jos päätös on kyllä, otan riskin, joka pelottaa enemmän kuin mikään tätä ennen. Uusi yritys vaatii myös molemmilta enemmän kuin aiempi suhteemme, koska ongelmia ja esteitä on lähtökohtaisesti enemmän kuin esimerkiksi vuosi sitten. Toisaalta yhteistä hyvääkin on enemmän. Jos taas päätös on ei, niin edessä on sureminen, asian jälkityöstö ja mahdollinen katkeruus. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat tällä hetkellä hirveän vaikeilta. Enkä tiedä kestääkö pääni kumpaakaan, viimeisen viikon aikana muodostuneet fiilikset eivät lupaa hyvää.

Olen toisaalta pannut viime viikon aikana merkille ihan selkeän muutoksen omassa suhtautumisessani. Jos aiemmin syksyllä pystyin suhtautumaan tähän yhdessäoloon ikäänkuin leikkinä, kepeästi, välittämättä siitä mihin se johtaa, on tilanne nyt aivan toinen. Perustelin yhdessä vietettyä aikaa sillä, että jos siitä tulee minulle hyvä mieli, se riittää. Jos en välitä, ja tunteet eivät ole kovin vahvasti pelissä, ei minuun myöskään voi sattua kovinkaan pahasti. Viimeinen viikko on osoittanut, että alkuperäinen suunnitelmani pysytellä tunnetasolla itsenäisenä, on osoittautunut aika heikosti onnistuneeksi. Vaikka tunteet ovat edelleen aivan erilaiset, kuin silloin kun olimme oikeasti yhdessä, en voi kiistää, etteikö tunneside olisi melkoisen vahva. Pelkään siis ehkä ennen kaikkea sitä, että tämän iltainen päätös on ei yhdessäololle. Sehän tarkoittaisi aika lopullista irtautumista yhteydenpidosta. Jos vastaus taas on kyllä, niin vaihtoehdot säilyvät ainakin jollakin tasolla avoimempina. Ainahan suhteesta voi lähteä kävelemään, jos ei miellytä, tämänhän kesän ero opetti. Lopullisen eron jälkeen taas ei olisi enää järkevää jatkaa hengailua, se vaatisi molemmilta siirtymistä elämässä eteenpäin. Vaikka ystäväni ovat toitottaneet, että juuri niin minun pitää tehdä, en ole siihen toistaiseksi pystynyt, ja siihen on liuta syitä.

Viime viikon aikana tehdyssä pohdinnassa on ollut pitkälti kysymys henkilökohtaisesta rajanvedosta: mitkä ovat minun kannaltani välttämättömiä rajoja, jotta olisin parisuhteessa onnellinen. Listan tekeminen oli samalla helppoa ja vaikeaa. Olisin voinut tuoda siihen vielä monta sääntöä lisää, mutta eihän parisuhdetta voi rakentaa kirjoitettujen sääntöjen varaan. Tilanteissa on pakko luottaa järkeen ja siihen tunteeseen, että rakas ihminen ajattelee lähtökohtaisesti parastasi. Ainahan näin ei ole, ei ainakaan ole ollut, mutta itse haluaisin parisuhteessa luottaa siihen, että minun parastani ajattelee joku muukin kuin minä. Toisaalta ainakin omissa parisuhteissani on vallinnut sellainen kerrasta poikki mentaliteetti, jota en noudata esimerkiksi perheenjäsenteni ja läheisten ystävieni kanssa. En tarkoita sitä, että parisuhteeni olisivat kovin helposti kariutuneet, mutta niihin tuleet säröt ovat olleet pitkäikäisiä ja vaikeasti korjattavissa, kerrasta poikki siis. Tosin oma yrittämiseni on loppunut vasta pitkien aikojen, toistuvien ongelmien ja niihin väsymisen kautta. Täytyy myöntää että olen huono antamaan anteeksi, vaikka yritystä ehkä onkin ollut. Kun välinpitämättömyyttä on ilmennyt uudelleen, olen ollut valmis kyseenalaistamaan jälleen kaiken.  Vastaavaa pettymistä en ole kokenut muissa ihmissuhteissani. Perheenjäsenteni kanssa vakavat ongelmat muistetaan, mutta ne eivät himmennä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta. Kaikki seisovat toistensa takana kaikissa tilanteissa, oli toinen miten tyhmä ja rasittava tahansa. Myös useimpien ystävieni kanssa olen kokenut saman. Parisuhteissa tämä ei ole toistaiseksi toiminut. Johtuuko se siitä, että en tule miesten kanssa toimeen, tai vaadinko kenties liikaa?

No, yhtä kaikki, kävi illalla miten tahansa, olen varmasti helpottunut, kun keskustelu on ohi. Tieto on aina parempi kuin epätietoisuus. Tällä hetkellä olen vain aivan valtavan väsynyt odottamiseen ja tekisi mieli käpertyä peiton alle nukkumaan, kun mieli on niin väsynyt tästä kaikesta.