Onneksi huomenna on maanantai. En olisi kestänyt tätä viikonloppua enää yhtään pidempään. Olen ollut perjantaista asti niin ahdistunut, että ihme kyllä en tänään kävellyt raitiovaunun alle. Päässäni on perjantai-iltapäivästä asti vellonut eritasoisia ajatuksia, pelkoja  ja toiveita yhteydenotosta. Tilanne sai alkunsa sillä, että puhelimeni sekosi ja näytti muistissa tallessa olevan vanhan viestisi saapuneena, jopa ilmoitti sen saapumisesta. Menin asiasta aivan pois tolaltani, ja ehkä vielä enemmän sekaisin, kun ymmärsin, että viesti olikin vanha, joskus elokuussa lähettämäsi. Reaktioni pelottaa. En hallitse mitään mitä tunnen.

Olen herännyt molempina öinä sekaviin uniin, jotka liittyvät tavalla tai toisella meihin. Herättyänikin olen pyörittänyt erilaisia sekavia mielikuvia, tapahtuneita asioita, tuntemuksiani, kaipausta jne. mielessäni tunteja. Tänä iltana pakottauduin tunnustamaan, että ikävä on saanut aivan pelottavat mittasuhteet, vaikka samalla kuollakseni pelkään sitä, että törmäämme jossain. Sain ymmärrystä, mutta tunnetta on silti vaikea jakaa. On vaikea selittää miksi pelon ja kaipauksen ristiriita on entistä ahdistavampi, vaikka erosta kuluu koko ajan enemmän aikaa. Olen romahtaa, kun päädyn johonkin paikkaan, jossa voimme mahdollisesti törmätä. Mikään muu ajatus ei mahdu päähäni ja hermostus vie keskittymiskyvyn. Huomasin olevani hysterian, itkun partaalla koko ajan, mahdoton ajatella miten olisin reagoinut, jos oikeasti olisimme törmänneet.

Huomaan että voimat vähenevät ja samalla keinot kestää vallitsevaa tilannetta ovat heikommat. Pahinta kai on se, että en ymmärrä mitä tapahtuu tai miten minun pitäisi päästä tästä yli. Miksi en pääse irti. Aiempiin kokemuksiini suhteen päättymisestä on aina liittynyt osaltaan myös helpotus. Nyt minussa on jäljellä loputtomasti kysymuksiä siitä, miksi näin on tapahtunut. En kykene järkeilemään tilannettani parhain päin, pohdin vain ahdistuneena yksinäisyyttäni, kaipausta ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä.  Tunne muistuttaa läheisesti sitä sekavaa maailmaa, jossa vaelsin ystävän itsemurhan jälkeen. Totaalisen menetyksen ja hylkäämisen tunteen lisäksi kävin läpi omaa kyvyttömyyttä ja syyllisyyttä. Tässä tilanteessa on samanlainen voimattomuuden tunne. Tuntuu kuin pala sielusta olisi repäisty pois, mutta en voi tehdä mitään saadakseni sen takaisin, mikään ele tai teko ei muuta vallitsevaa tilannetta, enkä voi muuta kuin surra ja surra. Mikään sana tai teko ei lohduta. Kukaan ei voi paikata tai korvata menetystä, eikä ottaa surua pois.

En tiedä pitääkö minun nyt vain antautua tälle tunteelle ja käydä suru läpi pohjamutia myöden, heittää sen kautta hiljalleen hyvästit, niinkuin pois menneelle ihmiselle tehdään. Tätä ahdistusta on niin kamalan vaikeaa kestää.