Rakastuminen ja rakastaminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Sen mahdollisuus on hukkunut jonnekkin tukahdutettujen tunteiden alle. Yritin hetki sitten pohtia se mitä minulta vaatisi. Oikean ihmisen tapaamista tietenkin, mutta myös heittäytymistä ja halua olla onnellinen. Ennen kaikkea myös riskinottokykyä. Halua jakaa itseni, elämäni, läheiseni, ongelmani jne. Minkäänlaista vaikutinta uuteen kohtaamiseen minulla ei tunnu vielä olevan. Suhtaudun mukaviinkin ihmisiin viileän asiallisesti,ehkä torjuvastikin. Reviirini on tällä hetkellä tiukasti rajattu, eikä sille pääse kukaan, jota en tahdo. Ystävienkin päästäminen lähelle tuntuu välillä väsyttävältä. Keskustelut muuttuvat nopeasti rasitteeksi, kuten aiemmin kerroin. Reviirilläni ei siis itseni lisäksi mahdu tällä hetkellä olemaan kukaan muu, ei ainakaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Ajatus, että tapaisin jonkun mukavan ihmisen ja minun pitäisi tutustua häneen kaikkine näine ongelmineni ja vammoinen, tuntuu äärettömän raskaalta. Tosiasiassa voin joko keskittyä parantumiseen ja torjua kaikki kiinnostuksen osoitukset, tai vastata ja lakaista ongelmat maton alle. Ymmärrys siitä, että kukaan ei ansaitse saada elämäänsä tälläistä sekavaa ja surullista ihmistä, tällaista ongelmakimppua, pitää minut itsenäisenä. Minulla ei tällä hetkellä yksinkertaisesti ole juurikaan mitään annettavaa aikä edes kykyä olla onnellinen. Elän joka hetki elämäni ongelmat tiedostaen, miten tähän nyt joku muu voisi mahtua. Eikä ole reilua tehdä kenenkään muun elämää vaikeaksi vain siksi, että minulla on vaikeaa. Ongelmien ratkaisu myös vaatii rauhaa, pohdintaa, josko myös apua, mutta ennen kaikkea mahdollisuutta käsitellä omia ongelmia, se ei onnistu kenenkään muun kanssa. Ei ainakaan jos on rakastunut. Ne kaksi asiaa eivät istu yhteen. Rakastunut on onnellinen - minä en.

.. ja tämä kaikki pohdinta vain 11 päivää virallisen eropäivän jälkeen. Toivoisin että aika kuluisi mahdollisimman nopeasti ja parantaisi pahan olon.