Viime päivinä koko blogin pitäminen on alkanut kiukuttaa. En jostain syystä enää tunne intoa tähän analyysiin. En ehkä tunne intoa analyysiin ylipäätään ja kaikki ihmiset jotka tavalla tai toisella vaativat minulta jotain, tai ovat omalta osaltaan usuttamassa minua jonkinlaisen päätöksen pariin, ovat minusta pelkästään ärsyttäviä. Aivokapasiteettia tuntuu tällä hetkellä olevan vain rajallinen määrä, koska tämän tyyppisiin tunne-elämän sotkuihin sitä ei riitä.

Tein kuitenkin viime viikolla päätöksen mennä psykologille työnantajan kustannuksella. Sain siis vihdoinkin pyydettyä sen lähetteen, josta koko syksyn olen puhunut. Nyt tuntui siltä, että olen liian kuosissa tarvitakseni apua. Minulta kyseltiin miksi oikeastaan enää koen tarvitsevani apua. Erostahan oli kulunut niin pitkä aika. En oikein osannut sanoa muuta kuin, että minusta en ole vielä täysin saanut elämänhallintaani takaisin. Vaikea oli yksilöidä miten tämä ilmenee, mutta ennen kaikkea kai siten, että en uskalla pysähtyä.

Täytän kaiken aikani jollakin tekemisellä, ihmisten tapaamisella tai suunnitelmilla, jotta minun ei tarvitsisi miettiä mitä tapahtuu. Enkä siis täysin edes tiedä mitä minun pitäisi pysähtyä miettimään, mutta ennen kaikkea kaikenlainen ajattelu ja analyysi ärsyttää minua. Myös tämä parhaillaan kirjoittamani analyysi. Varsinkaan en jaksa keskustella kenenkään kanssa vakavasti. Valitsen seurani sen perusteella, miten kevyesti voin tilanteita hoitaa.

Eilen kävimme taas hetken aikaa vakavaa keskustelua. Se käytiin varsin rakentavassa hengessä, mutta en olisi silti jaksanut yhtään puhua mitään. Kaikki kysymykset, jotka liittyvät siihen, miltä minusta nyt tuntuu, miten haluaisin tulevaisuudessa edetä ja mitä toivon ympärilläni olevilta ihmisiltä, ovat ahdistavia ja rasittavia.

Tämän voi kai kiteyttää siihen, että tällä hetkellä en tunne omaavani mitään annettavaa syvällisellä tasolla. Tai minulla on annettavaa, mutta se kohdistuu nyt itseeni. Haluan antaa itselleni hyvää oloa, kokemuksia, ymmärrystä, hyvää mieltä jne. Itsekkyydestä johtuu välittömästi se tosiasia, että en jaksa ajatella kenenkään muun hyvinvointia omani rinnalla. Enkä siis mitenkään halua että kukaan suhtautuu minuun kovin vakavasti - ainakaan vaatimustasolla, koska en halua ottaa kenenkään muun tuntemuksia tai ajatuksia huomioon. En halua kantaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Jos sellaista minulta vaaditaan, ärsytyskynnys on todella matala.

Muistan syksypuolella kirjoittaneeni siitä, että pyrin olemaan jatkossa itsekkäämpi ja toimimaan enemmän omista haluistani ja toiveistani käsin. Olen pistänyt tämän ajatuksen käytännön toteutukseen aika tehokkaasti. Olen rakentanut itseni ympärille muurin, jonka sisälle kukaan ei pääse. Muurille pääsee, mutta mitään sen syvällisempää en suostu jakamaan nyt kenenkään kanssa. Olen selvästikin vielä aikamoisessa toipumistilassa. Suhteeseen en ole valmis missään tapauksessa vielä, toivottavasti edes tulevaisuudessa. Toivoisin että karvaat kokemukset eivät kehittäisi minusta paksukuorista ja arkaa ihmistä, joka ei päästä ketään lähellä. En haluaisi kuitenkaan sellainen loppuviimeksi olla, koska sellaiset ihmiset ovat katkeria, tunnevammaisia ja aina yksinäisiä. Sellaisille ihmisille todellinen rakkaus ei ole mahdollista. Minä haluan rakastua ja rakastaa - sen aika vain ei ole vielä.