Tänään olen myöntänyt, että itsetuntoni ei ole eräässä asiassa kovin terve. Olen ollut käytännössä kolme viikkoa liikkumatta ja olen saanut tuona aikana takaisin ehkä pari niistä tämän talven aikana laihtumistani kiloista. En siis käytännössä tiedä varmaksi, koska en omista vaakaa, mutta tämä on subjektiivinen arvioni ja perustuu siihen, mitä näen, kun katson peiliin, ja miltä minusta yleisesti ottaen tuntuu.

Noh, päätelmä heikosta itsetunnosta perustuu siihen, että minulla on koko ajan epämiellyttävä olo itsestäni. En tunne itseäni viehättäväksi ja oloni tuntuu raskaalta. Tosiasiassa parin kilon lisäyksen ei tulisi vaikuttaa oloon sen kummemmin - painoni ei koskaan heittele kovin paljoa, mutta syystä tai toisesta koen, että kertynyt liha on jotain ylimääräistä, jos sitä ei välittömästi työstä joksikin muuksi, eli lihasmassaksi.

Huomiooni saattoi vaikuttaa myös se, että keskustelin eilen äitini kanssa, terveydenhoitajan kehoituksesta syödä enemmän. Noin kuukausi sitten antamillani luvuilla laskettu painoindeksi näytti terveydenhoitajan tiedoissa alipainoa, ei nyt ehkä huolestuttavaa, mutta alipainoa kuitenkin. Tosin lukujen antamisen jälkeen tapahtuneella painonlisäyksellä asia on todennäköisesti jo korjattu. Yhtä kaikki, keskustelin äitini kanssa tästä asiasta, ja hän totesi, että minun pitäisi syödä enemmän. Asiaa puitiin hetken aikaa, ja mainitsin hänelle, miten hänellä itsellään on aina ollut tapana voivotella omaa painoaan ja myös huomautella minulle ja sisarelleni mahdollisesta painonlisäyksestä sekä siitä jos syömme liikaa. Hän taas tapansa mukaan kielsi tekevänsä niin, todistellen, että hänen mielestään minun todellakin pitäisi syödä enemmän ja terveellisemmin. Ja sitten hän totesi juuri sen mitä kommentillani ajoin takaa. Hän sanoi: sinun pitäisi lihottaa itseäsi vähän, EI KOVIN PALJOA, mutta vähän, sillä kyllähän kroppa näyttää paremmalta kun se on hoikka.
Ihmettelin eilen ja edelleen ihmettelen sitä miten aikuinen ihminen voi tässä maailmassa kieltää itseltään sen tosiasian, että kontrolloi tytärtensä ulkonäköä ja vaikuttaa heidän itsetuntoonsa kommentoimalla painonlisäystä vastaan. Kommentti, kannattaa lisätä painoa vähän, ei liikaa, mutta vähän, jotta näyttää yhä hyvältä, oli hyvin tyypillistä äitiäni. Ikäänkuin en jollain tapaa kelpaisi, jos lihoan liikaa - yhtä kaikki se kannustaa entistä enemmän kontrollin pariin. Mikä sitten on vähän ja mikä on liikaa, veteen piirretty viiva.  Ikäänkuin hyvältä näyttäminen olisi olemassaoloni ainoa tarkoitus ja identiteettini rakennusaine.

Ja siis tosiasiahan on se, että sitä se on. Itsetuntoni rakentuu taatusti tavalla tai toisella ulkonäön varaan, mikäli oloni itsestäni muuttuu välitömästi löysäksi, raskaaksi ja epämiellyttäväksi, kun olen kirinyt pari kiloa takaisin aiemmin menettämistäni. Onko tämä sitten äidin vika? Ei tietenkään, mutta olen häneltä sisäistänyt tuon tietyn ajattelumallin, johon kuuluu se, että nainen on arvokkaampi jos hän on kaunis. Ja jos hän ei ole hoikka, kyse on itsekurin puutteesta ja välinpitämättömyydestä. Ja jos en ole kauneimmillani, eli laihimmillani ja kiinteimmilläni, niin minulla on syytä itsekuritukseen. Vähintäänkin huonoon omaantuntoon, enkä voi olla aivan niin tyytyväinen itseeni, kuin kuukausi sitten kun vielä olin laiha. Ja näin juuri tapahtuu.

Tämä ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Miksi ajattelen näin ja miksi käytän jo muutenkin vähäistä olevaa energiaa siihen, että pohdin painoani ja ulkonäköäni. Tässä ei missään tapauksessa ole kyse siitä, että miettisin ulkonäköäni itseäni varten, voin ja jaksan yleensä paremmin jos en ole niin kovin laiha. Tarve olla laihimmillaan vaan on korvienvälissä syvällä. Laihuus saa minut voimaan henkisesti hyvin, mutta fyysisesti huonosti. Hyvältä näyttäminen on kaikin puolin asia, josta pidetään kiinni muuta maailmaa varten, poikaystävää, äitiä, satunnaista ohikulkijaa varten. Jos heitä ei olisi olemassa, olisi aivan sama, miltä ahterini näyttää ja minkä kokoisia housuja käytän.

Nyt ärsyttää, mutta kaikki tuntuu ärsyttävän tällä viikolla, ihan kaikki.