Toukokuu tuntuu pitkältä. Toivoisin, että olisi jo loma, vaikka mitään varsinaista lomaa en pidäkään. Haluaisin vain että tahti töissä hidastuisi ja voisin keskittyä johonkin hauskaan välillä.
Viime ajat ovat henkilökohtaisessa elämässä olleet vähän rauhallisemmat hektiseen alkuvuoteen nähden. Ehkä kaiken sen vauhdin jälkeen olenkin nyt varsin väsynyt. Eilen ja tänään olen esimerkiksi jättänyt kaiken tekemättä. Olen vain ollut, tekemättä mitään, kuten ennen vanhaan. No kävin kyllä tänään puntilla ja venyttelyssä, mutta sitä lukuunottamatta olen lähestulkoon maannut sängyssä koko ajan. Telkkari pauhaa taustalla ja selailen vanhoja sisustuslehtiä. Uskomattoman epätuottavaa, mutta tuntuu, että kaipaan juuri sen kaltaista ajanviettoa. En halunnut missään tapauksessa lähteä mihinkään kenenkään kanssa, en eilen, enkä tänään. Onneksi huomenna on perjantai, ja voin jatkaa tätä voimien keräilyä vielä viikonlopun yli.
Väsymys tuo minussa esille itsekkäitä piirteitä. En oikein jaksa innostua muiden ongelmista, enkä myöskään jaksa välittää siitä mitä muut ajattelevat. En kovin paljon juuri nyt mieti sitä, mitä muut ajattelevat minusta, vaikka normaalisti reflektoin sitä paljon. Ehkä tämäkin on joku ikäkysymys. En oikein jaksa enää välittää ihmisistä jotka eivät ole niin kovin läheisiä. Läheisten kanssa haluan olla sitten sitäkin läheisempi.
Harmituksen aihe tänään on se, että kun vaihdoin salille vaatteita ja lihakset olivat lämpimät ja raukeat, niin tuli aivan kamalan kipeä tarve koskettaa jotakuta. Olisin niin toivonut, että olisin voinut kotiin tullessa kaatua sänkyyn ja vain halata toista ihmistä tunteja tekemättä mitään sen kummempaa. Se on onnea jos mikä. Jos jotain elämästäni nyt puuttuu, niin fyysistä läheisyyttä. Minun on vaikeaa kestää ilman sitä. Vaikka olen nauttinut totaalisesta yksinolosta tämän runsaan vuorokauden verran, täytyy myöntää, että toivoisin, että minun ei tarvitsisi olla kokonaan yksin. Haluaisin jonkun vaikka edes kerran viikossa viereeni. Nykytilanteessa se vain ei ole mahdollista. Toivoisin, että minulla olisi edes yksi ystävä, jonka kanssa olisin sillä tavoin fyysisesti läheinen, että voisin tarpeen vaatiessa halata häntä. En siis tarkoita sellaista "moikka" -halausta, vaan jotain henkilökohtaisempaa ja jakavampaa. Nyt olen fyysisesti koko ajan yksin, vaikka lähelläni ihmisiä olisikin.
Keskustelimme asiasta siippani kanssa tänään. Sanoin, että minuun sattuu tämä fyysinen yksinäisyys. Hän ei ehkä aivan ymmärtänyt. Ei ole koskaan jakanut elämäänsä jonkun kanssa 24/7, on tottuneempi olemaan yksin. Hänelle kai riittää satunnainen läheisyys paremmin kuin minulle. Totesin myös, että pakkohan asiaan on tottua ja hyväksyä se, että tällaista tämä nyt on. Melkeinhän on turha ajatellakaan mitään muuta, koska vain turhautuu.
Olen viime aikoina huomannut myös sellaisen seikan, että henkinen läsnäolo voi aiheuttaa myös fyysisiä läsnäolon tunteita. Se on varsin kummallista, mutta totta. Esimerkiksi toisen äänen kuulemisen synnyttämä hyvä olo voi muuttua fyysiseksi läheisyydeksi. Enkä siis tatkoita, että toisen äänen kuuleminen synnyttäisi seksuaalisia tunteita, tosin toki niitäkin, mutta tarkoitan sellaista aivan fyysisen kaltaista läsnäolon tunnetta, joka välittyy jopa puhelimessa. Se on vähän hämmentävää, mutta aivan todellista. Saatan puhua puhelimessa ja yllättäen koenkin aivan vahvasti, että puhekumppanini on vieressäni. Näinhän ei tietenkään ole, mutta onko aistimuisti niin vahva tuntija ja onko mielikuvitukseni niin vilkas, että asia tuntuu todelliselta.
Kommentit