Vietimme eilen työpaikan kesäpäivää varsin luokkaretken oloisissa tunnelmissa. Siirtyilimme bussilla paikasta toiseen pitkin Helsinkiä ja pääluvun laskua lukuunottamatta tunnelma oli aivan kuin ala-asteen luokkaretkellä. Samat aamupalaleivät (ehkä kuitenkin aavistuksen sofistikoituneempina) ja juomatarjoilut. Sama häröily ja parveilu ja osallistujien kykenemättömyys kuunnella tai noudattaa ohjeita, sekä lapsellinen kapina siitä, että ohjeita tulee noudattaa, vaikka niin mielellään tekisi toisin. Aikuiset ihmiset muuttuvat aivan arvostelukyvyttömiksi osallistuessaan moiseen ryhmämatkaan. Ikäänkuin emme olisi koskaan muuttaneet pois kotoa.

Illan tullen, tarjoilun määrän ja osallistujien humalatilan kasvaessa yksi jos toinenkin alkoi tilittää joko parisuhteitaan tai olemattomia parisuhteitaan. Yksi päätti jakaa kanssani avioliittonsa ongelman, että vaimo ei koskaan halua osallistua samoihin kulttuuriharrastuksiin kuin hän. Miesparka oli äärettömän innostunut uudesta sirkuksesta, jota toki itsekin fanitan melkoisesti, eli tavallaan häntä ymmärsinkin. Tilitys kuitenkin karkasi käsistä. Vaimoraukassa ei tuntunut enää olevan mitään hyvää, kun miehelle rakas sirkusharrastus ei sytyttänyt.

Eräs toinen henkilö, nainen, taas sai melkoisen määrän alkoholia nautittuaan ja pöytään nojatessaan sanottua vain, että haluaa vaihtaa ravintolaa ja siirtyä sellaiseen paikkaan jossa on miehiä. Teki tiukkaa pitää naama peruslukemilla, kun tämä jo aikuiseen ikään ehtinyt juristi ei kuitenkaan tiennyt mistä lähteä miehiä etsimään. Hän ilmeisesti oletti, että minulta löytyy vastaus kysymykseen.

Koin nämä keskustelut varsin hupaisiksi, toisaalta myös traagisiksi. Monilla tuntui tilanne elämässä ja avioliitossa olevan sellainen, että keskustelukumppaneita ja rakentavia ehdotuksia on varsin vähän, niin myös keinoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ensi tuntumalta olisi tehnyt mieli sanoa kullekin valittajalle, että mitä valitatte, teillä on parisuhde, perhe, vakituinen työ, asuntolaina ja koira. Mitä te vielä lisäksi haluatte? Mutta toisaalta ihmisten väsymys ja kyvyttömyys omien, varsin mitättömiltä vaikuttavien ongelmien edessä oli liikuttavaa.

Omasta aamuisesta väsymyksestäni selvittyäni olen miettinyt tässä, että voisiko olla että panikoin elämäni suhteen liikaa. Kiukuttelen itselleni koko ajan siitä, että en hallitse elämääni, mutta voisiko olla että olenkin moneen ihmiseen verrattuna varsin tiedostava ja harkitseva valintojeni suhteen. Toimin ainakin jossakin määrin maltilla, omia toiveitani ja halujani punniten. Elän myöskin tällä hetkellä varsin pitkälti sellaista elämää, jota haluan elää. En ehkä halua elää näin ikuisesti, mutta toisaalta nykyinen tilanteeni on varsin vapaa ja mielekäs ja toisaalta mahdollisuuksia avaava. Elämä on edessäpäin, ei takanapäin. Ja sepä olikin varsin kiinnostava huomio!