On lauantai-ilta ja olen kotona. Katson telkkaria. Vaihtoehtojakin olisi ollut, mutta jäin tällä kertaa omasta tahdosta kotiin. Eilen oli bileilta - intensiivinen sellainen. Nyt väsyttää ja huomista ei huvita viettää krapulassa. Siispä kotona ja blogin ääressä.

Katsoin sarjaa "Sano että rakastat". Jo sarjan nimi puhuttelee minua, mutta sen viipyilevä tempo ja elämää ymmärtävä alakuloinen vire sitäkin enemmän. Tämän iltainen jakso päättyi kohtaukseen, jossa nuori nainen kysyy toiselta nuorelta naiselta, mitä tämän ranteen sisäpuolelle tatuoitu sana tarkoittaa. Johon toinen vastaa "parannu" (heal). Kohtaus oli minusta valtavan hieno, ja toivoisin, että itse osaisin joskus kirjoittaa jotain yhtä vangitsevan dramaattista.

Olin vaikuttunut, ja totesin mielessäni, että myös minun pitäisi varmasti tatuoida sana "parannu" ihooni. Ehkä en silloin pystyisi niin helposti takertumaan suruun ja murehtimiseen, masennukseen ja pahaan oloon. Parantumisen tärkeys ja motivaatio eheytymiseen pysyisivät ehkä intensiivisemmin mielessäni, jos voisin lukea sen joka päivä ranteestani.

Kuuntelin tänä syksynä Pekka Himasta, joka kertoi luennollaan, miten jokaisella ihmisellä on oma rakkauden haavansa, toisilla syvempi kuin toisilla, mutta kaikilla jokin. Himasen mukaan on kyse asioista, jotka ovat joskus haavoittaneet sieluamme, jotka ovat saaneet meidät epäilemään kykyjämme, ja jotka pidättelevät meitä ihmisinä saavuttamasta sitä mitä haluamme. Haava tukahduttaa energiaa ja luovuutta, kuolettaa sisältä positiivista tunnetta ja saa meidät kärsimään. Jotta voisimme tavoittaa todelliset kykymme, potentiamme ja lahjakkuutemme - olla eheitä ja onnellisia, meidän tulisi tunnistaa oma rakkauden haavamme, havaita se. Vain tunnistamalla sen, hyväksymällä sen olemassaolon, voimme ylittää sen, kuroa sen umpeen ja tavoitella elämässämme hyvää.

Avainsana myös Himasen ajattelussa oli parantuminen. Hän kuvasi mahdollisuuksia vaakasuoralla viivalla, joka oikeasta päästään törmää toiseen pystysuoraan viivaan. Tässä pisteessä aiempi tie ei enää voi jatkua ja on tehtävä valintoja. Pystysuoran viivan kohtaminen on se piste elämässämme, ehkä kriisi tai radikaali muutos, jolloin voimme valita joko eheytymisen, sen että nousemme tilanteesta, vapautamme oman energiamme ja lähdemme lentoon. Tai voimme painua alas, jopa alussa seuraamaamme tietä alemmas. Arvaatte ehkä, että Himanen rohkaisi uskaltamaan ja kehotti kaikkia kriisin tullen seuraamaan ylöspäin suuntautuvaa viivaa, siis kasvamaan ja lentämään. Hän tosin painotti, että ylöspäin lähteminen vaatii ihmiseltä enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin alaspäin vaipuminen.

Itkin Himasen luennon aikana, sanat sattuivat juuri sillä hetkellä niin syvälle sieluun. Tuntui, että minussa on niin monta rakkauden haavaa, että en pysty edes laskemaan. Olin kariutuneen suhteen takia murheen murtama mennessäni sisään, ja itse asiassa menin koko tilaan vain syystä, että istuminen itkuisena oman työpöydän ääressä oli ollut koko viikon yhtä helvettiä. Eihän luento tietenkään mitään ratkaisut, mutta minusta tuntuu, että tulin tilasta ulos kiltinpänä itselleni. Ymmärsin ehkä jollakin tapaa, että jos en itse rakasta itseäni, jos en pysty itse olemaan itselleni kiltti, ei kukaan muukaan minua rakasta, eikä ole kiltti liioin. Minua kohdellaan niinkuin annan itseäni kohdella. Minuun uskotaan juuri niin paljon kuin itse uskon itseeni. Jos kaipaan hellyyttä ja ymmärrystä, on minun oltava hellä ja armollinen itselleni, suotava aikaa ja hyvyyttä, sen sijaan että kidutan ja syyllistän itseäni katkeamispisteeseen. En voi löytää onnea, jos en itse usko sitä ansaitsevani.