Sain kannustavan viestin kaverilta. Yleisenä sisältönä se, miten tuli itse voi valita oma suhtautumistapansa asioihin. Voi siis antaa kriisin viedä mukanaan, tai yrittää ottaa siitä jotain hyvää irti. Hyvää pitää vaalia, koska huonot asiat tulevat kyllä elämässä pyytämättäkin. Ja moni asiahan on pohjimmiltaan hyvin. Yksinolosta pitäisi ymmärtää nauttia.

Viesti oli ihan tarpeellinen herätys, eihän parisuhde ole mikään onnen mittari. Taas tuli esiin asia, jonka olen ymmärtänyt kyllä aiemminkin, mutta johon on niin vaikea saada muutosta aikaiseksi: en tunne olevani olemassa, jos en jaa elämääni jonkun kanssa, hyvässä ja pahassa. Parisuhde on ollut minulle niin pitkään juuri SE tapa toteuttaa itseäni. Tietynlainen läheisriippuvuus kai on kyseessä, mutta pakko on myöntää, että mikään muu tekijä, ei ystävät, opiskelu, työ, eikä perhe ole tullut koko aikuisikäni aikana parisuhteen edelle. Vaapaa-aikani ja tunne-elämäni keskus on ollut se ihminen, jonka kanssa seurustelen. Onneni on ollut riippuvainen siitä, miten suhde sujuu. Tämä siis riippumatta kaikista muista positiivisista asioista elämässäni. Näin aukikirjoitettuna suhtautumistapa tuntuu varsin epäterveeltä. Tämä piirre tekee minusta alttiin päätymään vallankäytön kohteeksi, mutta myös luo suhteisiin asetelman, jossa itse pyrin kontrolloimaan itseäni ja toista ehkä ylikorostuneen paljon. Ei hyvä, eikä terveellinen malli siis. Olen myös tunnetasolla aika altiina kaikenlaisille mielialan muutoksille, kyllästymisille ja välinpitämättömyyden osoituksille. Toisaalta jatkuva ahdistus ja ehdottomuus ovat varmasti tiettyjä merkkejä omasta emotionaalisesta kypsymättömyydestä, yliherkkyydestä, joka on aikuiselta ihmiseltä melkoinen keskenkasvuisuuden osoitus.

Tosiasia on, että en tunne oloani turvalliseksi ilman parisuhdetta. Olen roikkunut huonoissakin suhteissa pitkiä aikoja vain pitääkseni yllä sitä fyysistä turvallisuuden tunnetta, jonka läsnäolo ja tunne rakastamisesta antaa. Pelkään kai vielä enemmän sitä hylkäämisen tunnetta, joka yksinoloon liittyy, en tiedä mikä trauma tämänkin saa aikaan. Kun erosin edellisen kerran, olin jo ehtinyt päättää, että seurustelu ei tee minulle hyvää, olisi parempi olla yksin selvittäen omaa päätä, haluja, toiveita, suunnitelmia. Sitten päädyin kuitenkin nopeassa tahdissa tähän sittemmin kariutuneeseen suhteeseen, eikä tuo valinta näin jälkikäteen ajatellen ollut taaskaan rationaalinen. Muistan kyllä pohtineeni moneen kertaan, että miten ihmeessä tässä kävi näin. Juuri kun olin asian päättänyt. Ehkä en ole ylipäätään kovin hyvä päättämään mitään, ainakin päätökset ovat pyörrettävissä, jos suostuttelija on hyvä.

Hassua on se, että monet seurustelevat ihmiset kaipaavat sitä seurustelua edeltänyttä itseään, joka tuli ja meni niinkuin halusi. En itse tunnista sellaista ihmistä itsessäni. En ole koskaan tullut ja mennyt niinkuin haluan, en lähtökohtaisesti pidä sellaisesta. Jaan mieluimmin elämäni jonkun toisen kanssa, oli se sitten mukavaa tai hankalaa. Toisen kanssa ja osin ehdoillakin eläminen on se johon olen kasvanut ja tottunut, kun en siis ikinä ole ollut kovin pitkiä aikoja yksin. Rakastan sitä tunnetta, että voin kotona ollessani joka päivä jakaa välittömät tunteet, typerätkin, jonkun kanssa. Tuntuu että nyt minusta on yksi puoli suljettuna. En ole koskaa ystävien, perheen tai kollegojen seurassa niin vahvasti oma itseni kuin sen ihmisen kanssa, jonka kanssa seurustelen.

En selvästi myöskään osaa tehdä asioita yksin, se saa minut tuntemaan oloni vieraaksi ja epämiellyttäväksi. En ole kai ikinä ollut esimerkiksi baarissa yksin. Pitäisikö sitä alkaa harjoitella, vaikka tänään?

Tavallaan tässä tilanteessa huvittaa juuri se tosiasia, että en ole ollut yhteenkään suhteeseeni siinä olon aikana mitenkään yksiselitteisen tyytyväinen. Joku minut pitkältä ajalta tunteva voisi tästä lauseesta huvittuakin, sillä totuus on, että olen useimmiten valittanut suhteissani sitä ja tätä asiaa, ja myös ollut todella onneton seurustelukumppaneitteni erilaisten valintojen ja edesottamusten vuoksi. Minua on siis ajoittain kohdeltu aika huonostikin, ja myös itse olen kohdellut muita huonosti. Miksi tätä onnetonta tilaa pitäisi siis ollenkaan kaivata? Vallitsevaan tilaan pitäisi siis kai olla tyytyväinen, mutta eihän ihminen niin suoraviivaisesti ja järkevästi osaa toimia. En minä ainakaan.