Katsoin puolinukuksissa YLE:n viime yönä näyttämän klassikkofilmatisoinnin Henry Jamesin romaanista Portrait of a Lady. Klassikoita ovat siis mielestäni sekä romaani että siitä tehty elokuva. Elokuva ennen kaikkea siksi, että ohjaaja Jane Champion on omalla tavallaan tuonut elokuva-alalle jotain aivan uusia uria avaavaa, vaikka tulikin epookkidraamalla tunnetuksi (lainkaan epookkidraamaa väheksymättä).

Myös näyttelijät ovat klassikkoja jo eläessään. Nicole Kidman tekee minusta elokuvassa roolisuorituksen joka on ehkä paras häneltä näkemäni. Elokuvan Isabel Archer on vimmainen nainen ja tämän vimman piilottaminen tyynen kuoren alle siten, että se tasaisesti kasvaa elokuvan tapahtumien myötä, lähentelee minusta neroutta. En äkkiseltään muista toista niin hienovaraisen hätkähdyttävää ja sitten viime minuuteilla purkautuvaa tunteen kuvausta, jonka varaan koko elokuvan tunnelma ja jännite rakentuisi. Ja elokuva on siis kolmetuntinen.

Elokuvan varsin feministinen tulkinta klassikkoromaanista ja ylipäätään juuri tämä tunteen määrä tekivät minuun suuren vaikutuksen jo -96, jolloin tuon elokuvan ensi kerran näin. Olen kuullut ja lukenut siitä myös kielteisiä arvioita, sitä pidetään pitkäveteisenä ja tylsänä, pelkkänä epookkina. Ehkä kiinnostus elokuvaan syntyykin sitä kautta, että voi samaistua päähenkilön käytökseen, aistia tunteet ja kokea siten jotain tämän tukahdutetusta ja epätietoisesta sisäisestä maailmasta.

Minusta elokuvassa on jotakin suurta herkkyyttä, sellaista jota (ehkä saatatte arvata) myös itse haluaisin tuntea ja elää. Elokuvan katsominen käynnistikin taas yhden ajatusketjun. Siis, tunnistin taas sen heittäytymisen tunteen, jota itse elämässäni kaipaan voidakseni kokea olevani elossa. Vaikka aina kriisin tullen pyrinkin löytämään tasapainoa ja vakautta, kaipaan kohta tilanteen rauhoituttua taas jonkin määritelmän mukaista melodraamaa. Tästä ehkä johtuu se viime kirjoituksessa pohtimani ajatus että elän aina kutakin suhdettani jotenkin kohtalonomaisissa tunnelmissa.

Eilen siis katsoin elokuvan, jonka päähenkilön suuri tunnelataus sai minut kaipaamaan vastaavaa. Jotakin kärsimyksen ja suuren rakkauden kaltaista dramaattista olotilaa, joka saisi minut juoksamaan itkien pois rakastamani miehen luota, kuten Isabel elokuvan lopussa tekee. No ymmärrän toki itsekin miten hullunkurista tämä on, ja yritän pitää jäitä hatussa ensi viikon lopulla, kun suuri (ja vähemmästäkin tunnelatautunut) kohtaaminen tapahtuu. En halua käyttäytyä naurettavasti, vaikka varsin ailahteleva ja polaarinen luonteeni minua siihen ajaakin. Mietinpä tässä kuitenkin, että kun nyt päänavaus tähän ominaisuuteen liittyvien ongelmien käsittelyyn ja tiedostamiseen on tehty, on minun ehkä syytä alkaa tarkemmin pohtia sitä, miten se elämääni vaikuttaa. Miten siis saada kuriin tämä piirre siten, että pystyn elämään elämääni rakentavasti, että en koko ajan lyö päätäni Karjalan mäntyyn, mutta en samalla menetä herkkyyttäni ja omaa persoonaani.

Huh! Melko syvällinen ajatuskudelma näin kesken työpäivän... takaisin sorvin ääreen.