Kävin tänään toista kertaa psykologin juttusilla. Ensimmäinen istunto oli jo pitkälti toista kuukautta sitten. Kolmas on ensi viikolla.

Tunti kului tällä kertaa paremmin kuin viimeksi. Psykologini osoitti inhimillisyyden merkkejä, hän tuntui pohtineen sanottaviani, mutta myös haukotteli kesken istunnon. Ehkä päivä oli ollut pitkä, sisällä oli aika kuumakin. Tai sitten vain olin tylsää kuunneltavaa.

Ja ehkä olinkin aika tylsä, minusta on viime aikoina tuntunut että on kovin vaikeaa pukea mitään asioita sanoiksi. On kovin vaikeaa keskittyä mihinkään tai ylipäätään keksiä mitään sanottavaa. Keskustelu katkeili välillä, kun vastailin aika yksioikoisesti. Puhuminen oli yllättävän tuskan takana, vaikka yleensä pärpätän asioitani aika vapautuneesti...

Jatkoa 30.6.2009:

Kirjoittaminen jäi eilen puolitiehen kun sain ystävältä kriisipuhelun. Olivat eronneet poikaystävän kanssa. Hurjan surullista, koska ovat molemmat mukavia ihmisiä, mutta uskon että ratkaisu on kuitenkin oikea molemmille.

Siispä takaisin terapiaan... Olin kamalan jännittynyt mennessäni sisään. Minulla ei ole enää pitkään aikaan ollut varsinaisesti paha olla mistään asiasta elämässäni. Moni asia on tietysti aika sekaisin, mutta se on kai normaalia, ainakin minun elämässäni, mutta varsinaista kriiseilyä en ole kokenut enää kuukausiin.  Tästä huolimatta minun oli etukäteen kamalan vaikea olla, jopa itketti. Ehkä se johtuu siitä, että tällä hetkellä vallitseva parempi mieli on suuren ajatustyön tulosta. Olen aktiivisesti pyrkinyt olemaan onnellinen ja tyytyväinen siirtämällä ikäviä asioita pois päiväjärjestyksestä. Tapaamisessa hankalalta tuntui se, että joudun ehkä puhumaan asioista, joista juuri tällä hetkellä en ole innostunut puhumaan. Ylipäätään oman elämän pohtimalla pohtiminen tuntuu raskaalta.

Viime kerralla psykologi pyysi minua rakentamaan pyramidin asioista joita pidän elämässäni tärkeänä.

Rakennuspalikoita olivat:
Parisuhde
Ura
Perhe
Ystävät
Oma aika ja harrastukset

Listasin siis nämä viisi asiaa muistaakseni juuri tässä järjestyksessä. Parisuhde oli minusta elämässäni tärkeysjärjestyksessä aivan selvä ykkönen. Se oli sitä myös vielä eilen keskustellessamme. En oikein tiedä miten elämäni on tähän malliin kehittynyt, mutta vaikea tätä tosiasiaa on kieltääkään, koska niin se aivan selvästi on, tai on ollut ainakin aikaisemmissa suhteissani. Vähän ikäväksi tämän järjestyksen tekee se, että useimmille kumppaneilleni parisuhde on tullut tärkeysjärjestyksessä yleensä neljäntenä tai viidentenä. Oma ylimitoitettu sitoutumiseni ja ajankäyttöni ei ole yleensä saanut vastakaikua toiselta osapuolelta - ei ainakaan samassa mitassa.

Ihmetystä herätti myös se, miksi oma aika ei ole minulle lainkaan tärkeää. Omat harrastuksetkin tulevat ja menevät. Lähinnä harrastaminen liittyy liikuntaan, joka ei ole niinkään aikatauluihin sidottua ja jonka voi aina yleensä lykätä tehtäväksi joskus toiste. Ystävyyssuhteita olen alkanut aktiivisesti rakentaa ja hoitaa vasta viime aikoina, kun parisuhteeseen käytetty aika on pakostakin vähentynyt. Aiemmin ystävät ovat olleet vain jotain ihmisiä, jotka yleensä olen tuntenut vuosia ja joita näen kun parisuhteeltani liikenee aikaa. 

Puhuimme eilen aika paljon yksinäisyydestäni tai pikemminkin pelosta olla yksin. Psykologi kysyi onko minulla tarve olla ihmisten seurassa siitä riippumatta viihdynkö aidosti heidän kanssaan, vain siksi, että minun ei tarvitsisi olla yksin. Oli pakko vastata myöntävästi. Vietän aikaa sellaistenkin ihmisten kanssa, joista en oikeasti kovasti pidä, ihan vaan siksi että en osaa tehdä mitään yksin. Jos olen yksin, olen käytännössä yksin kotona. Mitä elämää se on? Ei ainakaan elettyä elämää. Mieluummin siis teen asioita sellaistenkin ihmisten kanssa, joista en niin kovasti välitä, tai joiden kanssa minulla ei ole kovinkaan paljon yhteistä.

Puhuimme myös siitä, että kokemukset eivät tunnu minusta miltään jos en pysty jakamaan niitä jonkun kanssa. Aika ja elämä tuntuu tyhjältä kun olen yksin. Odotan vain, että se kuluisi.

Psykologi antoi minulle seuraavaa viikkoa varten harjoitteen:
minun pitää tehdä asioita yksin.

Hän pyysi, että miettisin jonkin asian, jota en ole koskaan tehnyt yksin ja tekisin sen tämän viikon aikana. Tähän voi vain todeta, että näitä asioita on paljon! En yleensä tee mitään yksin, en tee mitään, jos minulla ei ole seuraa. En ole koskaan ollut baarissa, en elokuvissa, en syömässä tai kahvilassa yksin. Tai jos olenkin, niin se on tapahtunut Pariisissa, eikä kotisuomessa. Tuolloinkin olosuhteitten pakosta, kun ympärillä oli pakostakin sen verran vähän ihmisiä, että yksin vietettyä aikaa oli paljon. Kävin esimerkiksi paljon museoissa. Ne ovat yksinolijallekin turvallisia paikkoja viettää aikaa. Kukaan ei kiinnitä huomiota, kun ihmiset kuljeskelevat hitaasti ja keskittyvät esillä oleviin töihin.

On toki Suomessakin asioita, joita teen mielelläni yksin, esimerkiksi shoppaan mieluummin yksin kuin seurassa. Pystyn silloin keskittymään paremmin siihen mitä haluan. Tosin joskus olisi hyvä, että joku olisi mukana toppuuttelemassa.

No yhtä kaikki, täytyy myöntää, että pelkään yksinoloa ja usein tunnen oloni ahdistavaksi julkisessa paikassa, jos olen yksin. Ikäänkuin kaikki tuijottaisivat minua, tai kiinnittäisivät minuun huomiota. Tämähän ei ole tietenkään totta, mutta siltä minusta usein tuntuu. Psykologin johdattelemana totesin myös, että yksinoloon liittyy minulla pääosin negatiivisia ajatuksia. Niin vapaa-ajassa kuin työssäkin. Työssä yksin tekeminen on ikävää ja rasittavaa, nautin paljon enemmän vuorovaikutuksesta ja tiimityöstä. Vapaa-aikana yksin tekeminen on minusta jotenkin surkuteltavaa ja säälittävää, vähän noloa. Ikäänkuin yksinäisellä ei olisi kavereita.

Psykologi kehottikin keskittymään yksinvietetyn ajan positiivisuuteen. Ennen kaikkea siihen, että tuo aika on niin sanottua omaa aikaa. Se on aikaa, jolloin voin toimia täysin omien mielihalujeni mukaan. Minun ei tarvitse miellyttää ketään, ei ottaa ketään huomioon, ainoastaan rentoutua. Hän rohkaisi, että jonain päivänä tämä itsenäinen ajankäyttö on jotain mitä kaipaan ja toivon, jotakin tavoittelemisen arvoista, johon pyrin lohkaisemaan aikaa parisuhteeltani tai perheeltäni.

Otin haasteen vastaan, mutta en ole vielä päättänyt mitä tulen ensimmäisenä itsenäisenä suorituksenani tekemään. Jännittää!