Viime viikonloppu meni taas kummallisissa tunnelmissa. Jostain syystä olen kovin allerginen kaikelle elämäntilanteiden pohdinnalle. Olin koko viikonlopun tutussa naisseurassa ja kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta oli kamalan vaikeaa yhtyä hauskanpitoon. Tunne tuli  taas siitä samaisesta, että kaikilla muilla on mies perhe, perheenlisäys, häät, kihlat, yhteenmuutto ym. ym. mikä saa minut tuntemaan itseni auttamatta jotenkin vajaaksi. Olosuhteisiin nähden pärjäsin mielestäni melko hyvin, mutta mikään ei muuta sitä, että kun näitä keskusteluja käydään, minulla vain ei yksinkertaisesti ole yhtään mitään sanottavaa. Vaikka jossain vaiheessa vielä jaksoin esittää kiinnostunutta ja innostunutta, tuli ennemmin tai myöhemmin auttamatta vastaan tilanne, jossa parisuhteesta ja perhe-elämästä keskustelu alkoi tökkiä.

Jälkeenpäin voi vai todeta, että nykyisessä elämäntilanteessa kykenen keskustelemaan neutraalisti vain ja ainoastaan työasioista. Niistäkään en nyt kovin neutraalisti, kun tilanne töissä on mikä on ja työpaikka on vaihdossa joka tapauksessa. Tuli säälittävä olo, toisaalta myös aika huvittunut. Aikaisemmin työasioista jauhavat ihmiset olivat minusta tylsiä tärkeilijöitä, nyt olen itse samanlainen. Minulla ei ole mitään muuta elämää. En halua keskustella kenenkään kanssa omasta "rakkauselämästäni" tai sen puutteesta, enkä myöskään jaksa kuunnella muiden elämän käänteitä. Kaikki positiiviset asiat kirpaisevat liikaa ja negatiivisten asioiden kuuntelemiseen minulla ei juuri nyt riitä energiaa, ei ainakaan empatiaa. Onpa tyhjää. Olen tyytymätön ja yksinäinen ja tekisi vain mieli valittaa ihan kaikesta. Kuitenkin ymmärrän aika vahvasti, että rajansa on minunkin valitukseni määrällä, ei tulisi kuormittaa sillä muita yhtään sen enempää kuin itse jaksaa osallistua muiden ongelmiin.

Ehkä tässä on vain kyse tästä marraskuusta, iänikuisesta vesisateesta ja jatkuvasta pimeydestä. Väsyttää ja on orastavan kipeä olo. Aivan hullu kiire, mutta vähäinen motivaatio.