Taas vaikea ilta. Vaikka fyysinen väsymys yleensä auttaa, nyt raukea olo vain vavistaa tunnetta elämättömästä elämästä. Tuntuu että liikun vain täyttääkseni jotain ajankäytön tyhjiötä, jotta minulla olisi jotain tekemistä. Tietysti tulee hyvä olo, jota en vaihtaisi mihinkään, mutta silti olen aina vähän melankolisella tuulella, kun tulen kotiin. Aktiivisen tekemisen jälkeen koti tuntuu entistä hiljaisemmalta ja yksinäisemmältä. Tyhjiötä täyttää myös shoppailu ja ystävien näkeminen, mutta jostain syystä minulla on myös ystävien kanssa osittain sellainen olo, että joudun teeskentelemään reippautta. Omia suruja ei auta siirtää jokaiseen kohtaamiseen, muuten ei ikinä pysty ajattelemaan mitään muuta.  Ristiriitainen tilanne siis. 

Tällä viikolla tulleet hyvät uutiset myös irrottivat töissä olleesta kierteestä, velvollisuuden tunteen aiheuttamasta tavasta roikkua työpaikalla kaikki illat stressaten tekemättömiä töitä. Nyt kun tiedän päivämäärän, kun tiedän minne siirryn ja millä aikataululla, on helpompi henkisesti irrottautua nykytilanteesta. Voin periaatteessa surutta lähteä töistä ajallaan. Ainoa ongelma on se, että en tiedä mitä tekisin. En vielä osaa olla yksin. Olen elänyt omilla ehdoillani vain pieniä ajanjaksoja elämässäni. Ilmeisesti joudun tästä syystä opettelemaan sen alusta uudelleen.

Olen pari viime päivää yrittänyt pohtia nykyisen tilanteen hyviä puolia, tehdä listaa asioista, joihin olen tyytyväinen.  Se on vielä kesken, mutta ehkä se valmistuu tänne liitettäväksi. Vastakkainen, negatiivissävytteinen pohdinta onkin tässä blogissakin jo ottanut pääroolin. Keskityn yleisesti ottaen vain ja ainoastaan miettimään miksi minun ei ole hyvä olla yksin, ja miksi olen onneton. Kai minulla jotain syitä positiivisuuteenkin on, vai onko ?