Selasin verkkohesaria loman ajalta ja ajauduin tietysti kolumniosioon ja Anu Silferbergin tekstien ääreen. Kesäkuun 17. päivä on ilmestynyt Anun teksti Kulttuurikaavun hetki:  http://www.hs.fi/juttusarja/silfverberg/artikkeli/Kulttuurikaavun+hetki/1135246982552

Taas minua nauratti kovasti. Anu määrittelee aikuisen pukeutumisen kaavulla (jota itse kutsun halatiksi), johon aikuiseen ikään ehtineet kulttuurin piirissä työskentelevät naiset pukeutuvat. Heillä on siis päällä Marimekkoa, Vuokkoa tms. a-linjaista tunikaa tai pitkää mekkoa - kaapua.  Ilmiö on minulle tuttu ja tunnen itse kuuluvani ryhmään, jolla on vaarana hurahtaa näihin kaapuihin. Olen nyt jo salakavalasti luiskahtamassa mekko-ihmiseksi.

Olen tiedostanut tämän iän ja pukeutumisen välisen riippuvuussuhteen ja siihen liittyvän ongelman jo varhain. Ehkä tämä johtuu syystä, että tyylitietoinen äitini on ahkerasti muistuttanut minua, että naisen tulee pukeutua tyylikkäästi, kun hän on aikuinen (äitini ei siis ole kaapu/mekkoihmisiä, vaan klassisen linjan suosija). En ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä mitä ilmeisimmin myöskään täytä äitini määritelmää tyylikkäästä pukeutujasta. Olen useimmiten vähän homssuinen, tukkani on sekaisin, viihdyn mekoissa tai farkuissa ja t-paidassa. Asusteeni ovat vähän liian erikoisia ollaakseen klassisia.

Anun ajatus saparoista aikuiselle huonosti sopivana kampauksena on kyllä minulle tuttu. Olen miettinyt hiusten leikkaamista lyhyeksi uskottavuussyistä. Kestosuosikkini poninhäntä ja sykerö eivät juuri työympäristössä rakenna uskottavaa kuvaa ammattilaisesta. Pohdin lähes päivittäin töihin lähtiessäni, mitä voin ja haluan laittaa päälle. Työpaikkani on täynnä huonosti istuviin jakkupukuihin ja avokkaisiin pukeutuvia naisia. Myös ne naiset jotka ovat tyylikkäitä pukeutuvat niin ikäänsä vastaavan virallisesti, että en oikein osaa heihin pukeutujana samaistua. Tosin täytyy myöntää, että jos laitan itsekin aamulla töihin jakkupuvun, minun ei tarvitse juuri miettiä asuani loppupäivän aikana. Omituiset mekko, tunika ja huiviviritelmäni sen sijaan tekevät minusta epävarman asuni tyylikkyydestä ja uskottavuudesta. Toisaalta ne tuntuvat hemmetin mukavilta päällä.

Tämä pohdinta varmasti liittyy läheisesti siihen ikäkriisiin, jota niin vahvasti olen kieltänyt potevani. Psykologi ylitti ärsytyskynnykseni varsin nopeasti viitatessaan kriisini liittyvän ikään. Mutta pakko myöntään, että ainakin alitajuisesti joudun siis miettimään, miltä kolmikymppisen tulee näyttää. Katsellessani tänään ja eilen kuvia juhlistani olen aidosti ja yhtään kerskumatta sitä mieltä, että näytän paremmalta kuin aikaisemmin. Päälläni oleva vaate - mekko tietenkin, on minusta edelleenkin todella hauska. Olen kaikin puolin onnellisen ja itsevarman näköinen, tosin en osaa oikein sanoa, miten aikuiselta näytän. Omasta mielestäni en kovinkaan, muiden mielestä ehkä kyllä.

On ehkä tietyllä tapaa hassua pohtia jonkin tietyn numeron vaihtumisen merkitystä omaan ulkoasuun. Miten 30-vuotiaana näyttäisin jotenkin ratkaisevasti erilaiselta kuin 29-vuotiaana? Onhan varsin kummallinen ajatus. Ja miksi alkaisin tietoisesti muokkaamaan itseäni ja ulkomuotoani jotenkin erityisen aikuiseen suuntaan? Sittenpä itseni vasta vanhaksi tuntisin. Tai kokeilemallahan se tietysti selviää. Ehkä voisin ulkonäköä ja  tyyliä muuttamalla tietyllä tapaa myös löytää kaipaamaani itsevarmuutta, vaikka yleisesti pyrinkin kannattamaan lähinnä periaatetta itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on. Hui hai, tuskin tulee koskaan täysimääräisesti tapahtumaan - tai jos niin käy, niin sitten voin kyllä kokea olevani aivan oikeasti aikuinen!

Tässä päivän teemaan sopivasti samassa talossa kanssani asuvan Koivuniemen Paulan yksi parhaista: Aikuinen nainen Aikuinen nainen