Otsikko viittaa tämän päivän aloitukseen. Ihan pieni asia riittää suistamaan raiteiltaan. Matkalla töihin samalta pysäkiltä kuin minä, nousi raitiovaunuun entisestä suhteesta tuttuja ihmisiä. Tunnistimme toisemme, mutta emme sanoneet mitään ja katsoimme äkkiä toiseen suuntaan. Minä menin vaunun takaosaan ja he etuosaan, jäivät tutulla pysäkillä pois ja lähtivät tuttuun suuntaa. Istuivat vierekkäin pitäen toisiaan käsistä, onnellisina. Kun jäivät pois hakivat vielä molemmat minua katsellaan, ikäänkuin varmistaakseen tunnistamisen: "Toi on se".

Itkin koko matkan töihin. On äärettömän noloa itkeä ratikassa, kokemuksesta tiedän. Ihmiset kääntyvät katsomaan, koskaan ei ole paperia mukana, jolla voisi pyyhkiä levinneet meikit. Itku ei mene ohi, vaan jatkuu ja jatkuu.

Ehkä eniten teki pahaa katsoa kahta ihmistä vierekkäin matkalla siltä samalta pysäkiltä, sille samalle pysäkille, onnellisina, toisiinsa nojaten, jutellen, hymyillen. Se muistutti niin paljon siitä, miltä ehkä itse näytin ei niin kovin monta kuukautta sitten. Samalla tuntui pahalta nähdä se, että ihmiset tunnistavat ja tietävät. He katsoivat minua niin vakavina, halusivat välttää tervehtimistä, koska puhuminen olisi ollut kiusallista.

Tänään taas tuntui siltä, että vaikka miten monta viikkoa on kulunut, ei tilanne ole tippaakaan paremmin. En ole vielä ehjä ollenkaan, en sinne päinkään. Kaikki mikä tulee tilalle on korviketta ja helpotusta hetkeen, muuta ajateltavaa. Ei mitään sen enempään, ei mitään todellista korjausta. Olen tässä työpöydän ääressä istuessa pohtinut, haluanko ollenkaan päästä tästä kaikesta yli. Onko asenteessa vika, vai meneekö sureminen jo sairauden puolelle, kun mikään ei tunnu siihen oikeasti auttavan. Miksi kukaan muu ei tunnu olevan yhtä sekaisin kuin minä, kaikilla riittää järkeviä esimerkkejä ja hyviä tarkoituksia, joiden avulla päästä yli, kaikki ovat sitä mieltä että pitää vaan tehdä kivoja ja positiivisia asioita. Entä jos ei pysty. Entä jos jonkun typerän työkaverin näkeminen ratikassa saa pään niin sekaisin, että itku ei lopu moneen tuntiin. Se ei vaan mene ohi, ei sitten millään.