Viime kertainen kirjoitukseni oli lainaus teoksesta Zen ja rakastumisen taito. Lainasin kyseisen opuksen ystävältäni, jonka luona vierailin tammikuussa viikonlopun ajan. Lueskelin teosta tuolloin jonkun verran, ja vaikka en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan, olen viettänyt paljon aikaa sen äärellä selaillen ja pohdiskellen. Oli siis pakko tehdä pieni siteeraus tänne, koska niin monin osin kirjan teksti on, ehkä sävyltään kepeähkö, mutta kuitenkin osuva. Myös ystäväni oli saanut aikoinaan kirjan luettuaan apua, joten uskon, että en voi omalla kohdallani täysin väärässä olla.

Kirja siis keskittyy puhumaan pitkälti keskittymisen ja vapautumisen suhteesta. Jos keskittyy asioihin, pieniinkin, pyrkien löytämään niistä olennaisen, voi asteittain päästä kurottamaan oman itsensä ulkopuolelle, irtautumaan narsismista ja lähemmäs vapautta. Tämä siis erona tilanteeseen, jossa pyrkisi vain kulkemaan ja kokemaan mitä tahansa. Teoksen mukaan kokemusten mittakaava ei ole tärkeä, vaan pääasia on keskittyminen. Rauha ja arvostus, hyvän tekeminen itselle ja muille.

Kyseinen tammikuinen viikonloppu, oli tietyllä tapaa käänteentekevä parantumisprosessini kannalta muutenkin kuin lainakirjan muodossa. Minusta tuntuu, että tavoitin silloin jonkin hyvin olennaisen tikapuu(sto)n alimman askelman. Sellaisen askelman, joka siis vuodenvaihteen kokemukseen verrattuna oli merkittävällä tavalla erilainen siten, että pahan olon piiloon työntäminen hienojen kokemusten tieltä ei ollutkaan enää keskeisin tekijä ihmisten kohtaamisessa, vaan pystyinkin tällä kertaa kohtaamaan ihmisiä ja nousin ikävien kokemusten yläpuolelle. Pystyin siis aivan aidosti antamaan itsestäni jotain ja ottamaan myös vastaan. Nousin ikään kuin lentoon, mikäli tämä kliseinen, mutta niin osuva kielikuva sallitaan.

Kokemus oli sillä tapaa merkittävä, että vaikka en tuolloin, enkä aivan heti sen jälkeenkään ymmärtänyt mitään muutosta edelliseen nähden, se oli kuitenkin tapahtunut. Minulla on siis tällä hetkellä sellainen olo, että ensimmäistä kertaa todella todella pitkään aikaan olen elossa, hyvin tietoisesti kokien, että maailmassa on niin valtavan paljon hyviä ja kauniitä asioita ja että itse pystyn aidosti kokemaan ja jakamaan niitä muiden kanssa. Tuntuu, että koko maailma ja kaikki sen ihanuus on minun edessäni ja minä voin sen saada, kukaan ei ota sitä minulta pois, eikä kukaan uhkaa sitä. Erona entiseen tuntuu siltä, kuin joku olisi paloletkulla käynyt pesemässä kaiken homeen, pölyn ja lian sieluni päältä ja tuntisin itseni pitkästä aikaa samalla kertaa kaikelle herkäksi, mutta vahvaksi ja rohkeaksi. Täytyy myöntää että kaiken itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tunne on vallan huumaava! Olen rakastunut maailmaan uudelleen. Tuntuu kuin kaikki paha ja ikävä olisi pois pyyhkäisty, ainakin täksi hetkeksi.

Ehkä tähän tekstiin vaikuttaa nyt se, että olen riekkunut koko viikonlopun juopotellen ja nukkuen todella vähän, eikä aivotoimintani ole aivan normaalilla tolalla, tunne-elämästä puhumattakaan. Haluan kuitenkin pitää tästä luovasta, kaikki aistit avaavasta tilasta kiinni mahdollisimman pitkään. Ainakin huomiseen asti.