Eilen meni aika totaalisesti herne nenään, se oli siellä vielä aamulla, mutta tuli onneksi päivän aikana pois. Ylireagoinnin vaara näyttää olevan melkoisen suuri. Kertoo ehkä siitä, että tunteita on - kaikesta tehokkaasta kuoppaan kaivamisesta ja kuopan päälle asetetusta kivestä huolimatta. Miten kauan sitä oikein kestää?

Ehkä se seikka, että suhde ei ole koskaan ollut itsestäänselvä - päinvastoin, melkoista myrskyä, vaikuttaa siihen, että en kykene suhtautumaan mihinkään väliseemme edelleenkään olankohautuksella. Kaikki tekeminen ja toisaalta myös tekemättä jättäminen johtaa reaktioon, joka voi olla joko todella positiivinen, kuten viimeksi tavatessamme, tai erittäin negatiivinen, kuten eilen. Välisemme suhde toistaa siis sitä samaa mallia, mitä aina ennenkin, kun olimme vielä yhdessä. Asiat ovat joko todella hyvin, tai todella huonosti. Toisaalta vetovoima on joka kerta ilmeinen, räjähdysherkkyydestä huolimatta. En pysty vastaanottamaan viestiä ilman, että se saa sydämen hetkeksi pamppailemaan, hyvässä ja pahassa.

Tätä kirjoittaessa minussa elää toisaalta koko ajan pieni epäilys, entä jos sittenkin vain romantisoin välistämme suhdetta? Teen intohimosta tiedostamatta jotain elämää suurempaa, jotta suhde ei tuntuisi näin jälkeenpäin turhalta tai merkityksettömältä. Kuvailen käyttäytymistäni ja välistämme kommunikaatiota sanoilla, joihin haluan uskoa, mutta jotka sitten eivät ehkä täysin vastaa todellisuutta tai eivät ainakaan täysin selitä sitä mitä tapahtuu. Tai ehkä niillä ei enää ole todellista merkitystä, kun meidän molempien kai pitäisi jo pyrkiä jatkamaan elämäämme tahoillamme.

Ehkä molemmissa näkemyksissä on perää, toisinaan tunteilla on merkitystä, kuten eilen ja tänään, silloin kun viimeksi tapasimme, toisinaan taas ei. Silloin kun on, pystyn aivan loputtomasti haaveilemaan siitä, että näkisimme ja mitä sitten tapahtuisi. Ihtohimo on ainakin pääni sisällä aivan todellinen tunne. Sillä on tavallaan aika ihanaa leikitellä, ehkä juuri tämä kokemus vei tilannetta eteenpäin viimeksi, kun näimme.

Samaan aikaan pystyn tuntemaan raivoa itseäni ja toista osapuolta kohtaan, siitä syystä, että ylipäätään tällaista ajattelen, että joudun tällaisten ajatusten pariin. Tuntuu, että mitään kehitystä ei ole tapahtunut, että olen heikko ja tyhmä ihminen kieriskellessäni moisissa tuntemuksissa. Toisinaan taas kun muut asiat täyttävät mielen, koko suhde tuntuu aivan neutraalilta, lämpimältä ja kaverilliselta, tai hetkellisesti jopa unohtuu.